Vietimme äskettäin pyhäinpäivää. Moni meistä palasi mielessään niihin rakkaisiin, jotka ovat jo poistuneet seurastamme. Suru on yksi elämän väistämättömistä vieraista. Kun menetämme jotakin rakasta, kun elämä muuttuu tai kun emme enää voi palata entiseen, tuo vieras saattaa tulla luoksemme. Usein luulemme, että suru liittyy vain nykyhetkeen – siihen, mitä juuri nyt tapahtuu. Todellisuudessa se koskettaa meistä jotain syvempää kerrosta: sitä, miten olemme oppineet tulemaan lohdutetuiksi ja turvatuiksi jo lapsuudessa.

Suru ei tule yksin

Kun sureva ihminen istuu terapiassa, hän ei kanna mukanaan vain tämän hetken menetystä. Hän kantaa myös sitä tapaa, jolla on oppinut selviytymään yksinäisyydestä, kaipuusta ja hylätyksi tulemisen tunteista. Nämä varhaiset kokemukset muodostavat sisäisen mallin, jonka varassa elämme ja rakastamme.

Jos lapsuudessa saimme tulla nähdyiksi ja lohdutetuiksi, uskallamme surun hetkellä nojata toisiin ja uskoa, että tuki löytyy myös noissa menetyksen hetkissä.
Jos taas jouduimme pärjäämään yksin, suru voi tuntua musertavalta ja lohdun hakeminen myös vaikealta. Näissä hetkissä keho ja mieli saattavat palata siihen vanhaan ja tuttuun tapaan selvitä asioista. Joku meistä vetäytyy, toinen piiloutuu ylisuorittamiseen ja sulkee tunteensa.

Sisäinen lapsi surun äärellä

Suru herättää meissä usein myös sisäisen lapsen. Tuo lapsi saattoi aikoinaan jäädä ilman lohtua tai turvaa. Surun hetkellä pieni lapsi minussa kaipaa syliä, johon voi käpertyä ja sanoja, jotka jäivät kuulematta: ”Olen tässä. Itke vain. ”

Tämä ei ole heikkoutta. Päinvastoin – se kertoo siitä, että mieli yrittää korjata ja eheyttää jotakin keskeneräistä. Suru nostaa pintaan vanhoja tarpeita, jotta voisimme vihdoin tulla kuulluiksi ja lohdutetuiksi, edes itseämme kohtaan.

Keneen voin nyt turvautua?

Suru ei ole vain luopumista, vaan myös mahdollisuus löytää turvallisuutta. Surun hetkellä kysymme: ”Keneen tai mihin voin nyt turvautua?” Joku löytää turvaa läheisestä, toinen luonnosta ja kolmas ehkä Jumalasta. Tärkeintä on, että opimme lohduttamaan itseämme tavalla, jota emme ehkä aiemmin osanneet tai uskaltaneet.

Turvallisessa kiintymyssuhteessa voimme harjoitella luottamusta. Tässä yhteydessä saamme olla hauraita ja meitä kannatellaan. Näin lapsuuden haavat tulevat uudelleen kohdatuiksi.

Lopuksi

Suru paljastaa meille jotakin olennaista. Se kertoo meille, miten olemme oppineet rakastamaan ja tulemaan rakastetuiksi. Näissä hetkissä on hyvä, että ympärillämme asioita, jotka mahdollistavat meille mahdollisuuden kasvaa ja löytää turvaa, jota emme ehkä koskaan ole saaneet.

Suru ei siis ole vain menetys, vaan se on myös mahdollisuus eheytymiseen. Kun uskallamme kohdata sen, voimme löytää sisältämme jotain hyvin arvokasta ja tärkeää: rakkauden, joka ei sittenkään ole kadonnut.

-Maria-