Joskus voi olla vaikea myöntää, että oma lapsi voi pahoin. Paljon helpompaa on sanoa, että lapsi on hankala, kuin pysähtyä kysymään, miksi tämä lapsi voi huonosti. On paljon helpompaa nähdä käytös ongelmana kuin oireena. Kaikkein vaikeinta voi olla myöntää, että lapsen paha olo saattaa liittyä minuun aikuiseen.

Entäpä, jos lapsen pahoinvointi näkyykin meille aikuisille suunnattuna käytöksenä? Lapsi raivoaa, vetäytyy, ei saa nukuttua tai ajautuu säännöllisesti konflikteihin. Koulunkäynti muuttuu haasteelliseksi, lapsella alkaa esiintyä somaattisia kipuja tai hän masentuu.

Meidän aikuisten mielestä lapsi on haasteellinen, kuriton, käyttäytyminen on huonon kotikasvatuksen seurausta tai ehkä hänen sisällään on jokin tekijä, mikä selittää käytöstä. Ehkä hänellä on sisällään jokin sairaus, mikä selittää hänen käyttäytymistään. Harvemmin uskallamme kysyä ääneen: entäpä, jos tuo lapsi voi huonosti. Vielä harvemmin kysymme: Miksi?

Syyllisyyden pelko

Aikuisen syyllisyyden pelko on yksi vahvimmista puolustusmekanismeista. Se on niin kivuliasta, että mieli rakentaa ympärille muureja. On helpompaa selittää lapsen pahoinvointi jollain ulkoisella: temperamentilla, diagnosoidulla tai diagnosoimattomalla häiriöllä, someajalla, koululla, kaveripiirillä tai ehkä vain sillä, että tämä aika vain on tällaista.

Toki nämä kaikki asiat voivat olla osaltaan vaikuttamassa, mutta usein ne ovat myös eräänlaisia suojakilpiä, joiden taakse meidän aikuisten, niin kotona kuin koulussakin voi olla helppo piiloutua: Tämä ei johdu minusta. Tämä ei ole meidän perheemme asia. Tälle ei vain voi mitään.

Meitä aikuisia ei saa syyllistää. Sitä me olemme kokeneet tarpeeksi. Yhteiskunnassa, jossa on oltava täydellinen, ei ole paikkaa virheille tai ylipäätään sille ajatukselle, että jokin asia olisi seurausta jostakin, koska silloin joudutaan kysymään, mistä ja kenestä. Kuitenkin tuo syyllisyyden pelko kuiskaa meille aina silloin tällöin: Jos myönnät tämän, olet huono vanhempi. Jos näet lapsesi kivun, syytät itseäsi. Jos otat tämän todesta, joudut muuttamaan jotain. Pelottava muutos voi liittyä joillakin esim. väkivaltaiseen parisuhteeseen. Ja muutos, jos mikä pelottaa meitä usein enemmän kuin diagnoosi.

Lapsi ei oireile ilkeyttään

Meidän on kuitenkin hyvä muistaa, että lapsi ei käyttäydy huonosti siksi, että hän haluaisi olla hankala. Ehkä hän käyttäytyy huonosti siksi, ettei ei vielä osaa kertoa pahaa oloaan muuten. Lapsi oireilee siellä, missä on turvaa. Siellä, missä hän uskaltaa päästää irti kontrollista. Usein kotona.

Siksi on niin harhaanjohtavaa ajatella, että “koulussa se pärjää, mutta kotona on mahdoton”. Juuri koti on paikka, jossa lapsi voi vihdoin romahtaa. Juuri siellä hän uskaltaa näyttää sen, minkä on koko päivän niellyt.

Erään lapsen käyttäytyminen koulussa oli ollut pitkään haastavaa. Sitten monien muutosten jälkeen, käyttäytyminen koulussa paranikin. Äiti huokaisi helpotuksesta, mutta otti hetken kuluttua yhteyttä kouluun. Lapsi oli alkanut käyttäytyä kotona todella huolestuttavasti ja haastoi vanhempiaan jatkuvasti. Äiti kysyi, mikä koulussa on vikana? Lapsen tunnepurkausten kestäminen oli äidille liikaa. Asiaa pohdittuamme totesimme, pelkoa aiheuttavat tekijät olivat kotoa poistuneet ja lapsi vihdoin ja viimein koki ympäristön niin turvalliseksi, että hän saattoi ilmaista tunteitaan ja ehkä myös testata huoltajan ”kantokykyä”.

Kun aikuinen kääntää katseensa pois, lapsi jää yksin tunteidensa kanssa. Hän oppii, että hänen pahaa oloaan ei nähdä eikä uskalleta kohdata. Osa lapsista on myös oppinut, että huono käyttäytyminen koulussa voi olla ainoa tapa pysäyttää huoltaja ja saada hänen huomionsa. Lapsi oppii, että hänen täytyy joko oireilla kovempaa tai vetäytyä.

Kun aikuinen puolustaa itseään, lapsi jää yksin

Moni meistä aikuisista reagoi lapsen oireiluun puolustautumalla.
“Meillä on kaikki hyvin.”
“Ei meidän perheessä ole mitään vikaa.”
“Kaikilla lapsilla on vaikeaa välillä.”

Nämä lauseet eivät aina ole tietoista väistämistä. Ne ovat usein yritys suojata itseä sietämättömältä ajatukselta siitä, että lapsen pahoinvointi saattaisi liittyä perheen vuorovaikutukseen, kiireeseen, kuormitukseen, vanhemman omaan jaksamattomuuteen tai käsittelemättömiin traumoihin. Pienet lapset turvallisessa suhteessa toiseen aikuiseen kertovat toisenlaista tarinaa.

Lapsen näkökulmasta aikuisen kieltäminen, syyn vierittäminen ulkopuolelle tai lapsen sisällä olevasta tekijästä johtuvaksi viestittää lapselle, että minua ei uskota, minua ei nähdä ja tunteitani vähätellään. Näissä hetkissä siis lapsi kantaa seuraukset siitä, että aikuinen ei uskalla tuntea syyllisyyttä hetkeäkään.

Syyllisyys on viesti, joka ei tapa

Syyllisyys on epämukava tunne, mutta se ei ole merkki epäonnistumisesta. Se on merkki vastuusta. Se kertoo, että välität. Että jokin sinussa tietää, että lapsen elämä on sinun käsissäsi enemmän kuin kenenkään muun.

Syyllisyys muuttuu tuhoisaksi vasta silloin, kun sitä paetaan kaikin keinoin. Kun se torjutaan, selitetään pois tai sysätään muiden harteille. Silloin se ei jalostu vastuuksi, vaan kovuudeksi, kieltämiseksi ja joskus jopa vihaksi lasta kohtaan.

On turvallisempaa ajatella, että lapsessa on vika, kuin kohdata se, että esimerkiksi perheessä voisi olla jotakin korjattavaa.

Sinun ei tarvitse olla täydellinen vanhempi

Lapsen hyvinvointi ei vaadi täydellistä vanhempaa. Se vaatii riittävän turvallista aikuista, joka uskaltaa myöntää, että elämässä on ollut haasteellisia hetkiä ja että itsekin on voinut tehdä virheitä. Se vaatii myös pysähtymistä sen äärelle, että asioita tapahtuu ja näillä tapahtuneilla asioilla voi olla myös vaikutusta lapseen. Näiden asioiden tiedostaminen ja hyväksyminen auttaa ehkä pysähtymään sen äärelle, että uskaltaa sanoa lapselle: ”Minä en ehkä ole nähnyt sinua tarpeeksi”, ”Minä olen ollut liian väsynyt kohdatakseni sinun tunteitasi ja voidakseni asettaa rajoja”.

Nämä lauseet rakentavat turvaa. Ne eivät vie sinun meidän aikuisten auktoriteettiä.

Oire on aina viesti jostakin

Kun lapsi oireilee, hän yrittää kertoa jotakin. Aina viesti ei ole yksiselitteinen, eikä se aina osoita suoraan vanhempaan. Lapsen elämässä on voinut sattua paljon asioita. Viesti on kuitenkin tärkeä. Lapsen näkökulmasta kaikkein musertavinta on se, ettei kukaan halua kuunnella sitä, mitä oire yrittää sanoa.

Meidän aikuisten tehtävä on suojella lasta, vaikka se välillä tarkoittaisikin sitä, että joutuu kohtaamaan myös oman keskeneräisyytensä.