”Lapseni oli aloittanut päiväkodissa. Minulle soitettiin kesken päivän ja pyydettiin hakemaan lapseni pois. Hän ei osannut käyttäytyä. Tätä jatkui vuosi toisensa jälkeen. Olin kädetön ja äärimmäisen uupunut. Koulusta viesti oli samankaltaista. Ajattelin tuolloin, että syy lapsen käyttäytymiseen oli varmasti koulussa, koska kotona tuo pienokainen oli mitä ihanin. Myöhemmin ajattelin, että lapsessa oli jotain, mikä aiheutti hänen käyttäytymisensä. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin jotain, mitä minun olisi ollut syytä ymmärtää jo paljon aikaisemmin.”

Näin kirjoitti äiti, joka oli katsonut peiliin ja nähnyt jotain, mitä ei koskaan halunnut nähdä. Luotettavan ihmisen kanssa äiti sai mahdollisuuden keskustella myös perheen tilanteesta. Äiti kertoo lapsuuden perheestään ja kasvuympäristöstä, jossa rajat olivat olleet epäselviä, tunteita ei oltu huomioitu ja väkivalta, niin henkinen kuin fyysinenkin, oli osa arkea. Äiti oli oppinut selviytymään sopeutumalla. Hän oli oppinut miellyttämään, joustamaan ja vaientamaan omat tarpeensa. Nämä selviytymiskeinot olivat johtaneet siihen, että aikuisuudessa väkivalta ja narsistinen, alistava käytös parisuhteessa tuntui äidistä”normaalilta”.

Kun hänen miehensä, lasten isä oli käyttäytynyt narsistisesti ja väkivaltaisesti, äiti oli toistanut tiedostamattaan lapsuudessaan oppimaansa roolia. Hän oli yrittänyt pitää rauhaa yllä hinnalla millä hyvänsä. Hän oli joustanut rajoista ja säännöistä sekä pyrkinyt selittämään miehen käytöstä parhain päin sekä minimoimaan sekä omia että lasten kokemuksia. Tarkoitus ei ollut satuttaa lapsia, vaan selvitä tilanteesta ja ehkä suojella kaikki räjähdyksiltä. Usein niiden hetkien jälkeen, kun isä oli saanut esimerkiksi ”raivokohtauksia” äiti oli joustanut myös lasten rajoista.

”Ajattelin, että lapset olivat jo joutuneet kärsimään muutenkin ihan riittävästi.” Äiti ei halunnut kuormittaa lisää lapsiaan vaan jousti ja neuvotteli lasten kanssa. Voimavaroja ei enää ollut rajoista kiinni pitämiseen.

Arki oli muodostunut lasten näkökulmasta epäjohdonmukaiseksi. Säännöt muuttuivat tilanteen, mielialojen ja pelon mukaan. Lapsi oppi, että aikuiseen eikä ympäristöön ollut turvallista luottaa. Lapsi oppi tarkkailemaan muiden tunnetiloja, ottamaan liikaa vastuuta ja vetäytymään omiin oloihinsa. Epäjohdonmukaisuus näyttäytyi välillä rajattomuutena, välillä liiallisena ankaruutena. Perheessä nämä näyttäytyivät molempien vanhempien osalta vuorotellen.

”En jaksa kuunnella niitä riitoja ja usein minua pelottaa”, lapsi totesi. ”Minua ärsytti välillä niin paljon, että oli pakko hakata seinää.” Lapselle tilanne oli hämmentävä. Toinen vanhempi oli pelottava ja toinen suojeli häntä vain osittain tai epäjohdonmukaisesti. Lapsesta tuntui, että kukaan ei ollut hänen puolellaan. Hän oppi keinot, joilla selviytyä ja näistä selviytymiskeinoista tuli hänen ”normaalinsa.” Monet tilanteet esimerkiksi koulussa muistuttivat perheessä olleista uhkaavista hetkistä ja laukaisivat kodin sisällä opitut selviytymismekanismit.

”Olen varmasti maailman huonoin vanhempi”, äiti toi usein keskusteluissa esille. Narsistinen ja väkivaltainen isä osasi käyttää tilannetta hyväkseen ja sai huonosta itsetunnosta kärsivän äidin tuntemaan itsensä päivä päivältä huonommaksi. Meni pitkä aika ennen kuin äiti ymmärsi, että hän ei ollut syyllinen. Lapsuuden trauma oli vääristänyt käsitystä normaalista ja siitä, mikä on hyväksyttävää ja turvallista.

Sukupolvien ketjun katkaiseminen

Siinä hetkessä, kun äiti uskalsi rueta asettamaan rajoja sille, miten häntä ja lapsia kohtaan käyttäydytään tilanne alkoi parantua.

”Ymmärsin, että minun ja meidän oli lähdettävä. Mikään ei tulisi koskaan muuttumaan. Minä en voisi parantaa miestäni eikä lapsille ollut hyväksi se, että olin liian uupunut ja liian väsynyt. Lasten ei tarvinnut elää pelossa vaan heillä oli oikeus äitiin, joka pystyi pitämään rajoista kiinni ja joka pystyi suojelemaan lapsiaan. Rakastin miestäni tai ehkä enemmänkin halusin rakastaa. Lähteminen ei ollut helppoa.”

Moni lapsi kuvailee, miten tilanne eron jälkeen on helpottanut. Joskus kestää aikansa ennen kuin lapsi voi turvallisin mielin luottaa aikuiseen, mutta sekin päivä vielä tulee. Tämä edellyttää, että lapsella on turvallista, niin henkisesti kuin fyysisestikin ja että vanhempi huolehtii omasta jaksamisestaan ja hyvinvoinnistaan.

Sukupolvelta toiselle siirtyneen ketjun katkaiseminen ja turvalliseksi aikuiseksi siirtyminen ei tapahdu hetkessä. Lapselle on kuitenkin äärimmäisen iso ja tärkeä asia, että vanhempi uskaltaa kohdata omat haavansa, jotta ne eivät enää ohjaisi perheen arkea. Vasta tämän jälkeen lapsi voi rakentaa elämäänsä rakkauden varaan. Rakkauden, jota ohjaavat turvallisuus, johdonmukaisuus ja rajat.